torstai 19. joulukuuta 2013

JOULU


Joulunalusaika on kiireistä aikaa perheenäidille vielä nykyäänkin. Monet viimehetken lahjat odottavat loppusilausta tai ne ovat vielä kaupantätin hyllyllä odottamassa oikeaa kotia. Siivouspuuhat vievät leipomisruljanssin ja ruokaherkkujen valmistamisen ohella monelta työläisnaiselta kuin työttömiltä kanssasisariltaankin joulun alla yöunet, koska joulu ajaa armotta päälle eikä ilman ylimääräisiä tunteja ehdi mihinkään. Tätähän miehet aina kummastelevat keskittyessään johonkin erittäin tuikitärkeään hommaan kuten sohvalla loikoiluun tai television vahtaamiseen. Toiset piiputtelevat tai menevät viemään roskapussia ja häipyvät vähin äänin kavereille tai ehkä koiran kanssa metsään keittiöstä kuuluvan vaarallisen mekastuksen vuoksi.  Jouluhullu kyökkipiika horrosti  huolettomasti sateisen marraskuun loppupuolelle vilkaisten silloin tällöin vaisusti joulukirjoja tai ikivanhoja joululehtiään. 

Joten kuten hän sai virkattua valmiiksi kesken jääneen joulutähtipatalapun ja skräpättyä pari joulukorttia ystävättären kanssa elvyttääkseen hukassa olevaa joulumieltään. Rahahuolien ja surujen kanssa piika oli oppinut elämään toki ennenkin, mutta jostakin syystä tämä syksy tökki pahemman kerran.


Adventtikirkon tunnelmaakin piika kävi ihmettelemässä, eikä tiennyt ollenkaan saako hoilata Daavidin pojalle vai ei ja missä vaiheessa, koska kuoro näytti varastavan taas kerran koko Hoosiannan itselleen:) Puolessa välissä hän ei malttanut enää olla hiljaa, vaan rokkasi rohkeasti kuoron mukana. Mitään selkeää ohjetta tästä ei annettu, joten epätietoinen seurakunta hymisi normaalia vaisummin mukana.

Tonttuasetelmien teko tuntui tänä vuonna turhemmalta kuin koskaan jo senkin vuoksi että halpatuotteiden ja lapsityövoiman kanssa on aika paha kilpailla. Ja kukapa hullu niitä huvikseen väkersi kuunnellakseen vain ylimielistä jupinaa hinnasta tai sivumennen lausuttuja arvosteluja siitä, että kuka tahansa nyt tuommosia tötteröitä osaa värkätä, jos vain viitsi ja on aikaa mokomaan pelleilyyn. Oikeat ihmiset tekivät oikeaa työtä, eivätkä pipertäneet jonnin joutavia roskia. Piika oli tästä ihan samaa mieltä.

Kyökkipiika huokaili usein pilviseen yläkertaan sureksien sitä, ettei joulunlapsi osannut tietä piian kylmään ja pimeään sydämeen. Liekö tuo lentänyt myrskyjen mukana ihan Afrikkaan asti. Lapsenlapsi sai kuitenkin intoa piikaan, sillä jouluostoksilla olo virkisti sitä niin, että se innostui tyhjentämään pakastintaan ja keittelemään laiskasti joulumehua. Samoihin aikoihin Lucia-neito innostui Seijailemaan raivopäisesti pitkin maita ja mantuja. Mutta eräänä aamuna tapahtui ihme.

Taivaallinen kyökkipiikasisko oli tehnyt yläkerran joulusiivosta ja huiskaissut enkelien tyynyntäytteet valkaisemaan sademaan ankeutta. Hän lienee patistanut neiti Auringonkin hereille. Kyökkipiika ihasteli näkymää ikkunasta ja tunsi miten joulumieli hiipi hiljaa mielialataivaan rantaan ja valui sieltä piparkakkusiirapin tavoin sydämeen asti. Tai ainakin siihen kohtaan, missä kyökkipiialla oli joskus sellainen ollut:)  Siitä ei tosin ollut paljoakaan apua, sillä rumpatessaan joulua hän unohti taatelikakusta rasvan, teki hiekkakakusta likilaskuisen paskan ja antoi piparkakuille kaksinkertaisen muna-annoksen, jonka vuoksi ne pullistelivat itseensä tyytyväisinä ja levisivät uunissa kuin pökänämmänpäät. Vuosi vuodelta hullummaksi käy tämä kyökkipiian joulumeininki. Nyt se innostui valokuvaamaan ja kuului särkevän kyökin lampunkin:(

Joulukirjat ovat jouluihmisen toivelahja ja tänä vuonna suosittelen SARI SAVIKON ihastuttavaa Joulukirjaa. Kirja julkaistiin vuonna 2010, jolloin hankin sen välittömästi, vaikka yleensä olen saanutkin joulukirjat lahjaksi. Savikko on Kaari Utrion miniä, jonka vuoksi kirjaan on eksynyt tunnetun herkkusuun eli appiukon Kai Linnilän mainioita joulureseptejä:) 

Reseptien, kauniin kuvituksen (Wendell ja Koivu) lisäksi hurmaavasti kerrottu jouluhistoria tuo esille muunmuassa jouluisen mistelin ja orjanlaakerien alkuperät. Joulusuudelma mistelin alla on monille tuttu juttu, mutta tuskin monikaan muistaa mistä kasvi on alunperin lähtöisin. Näihin piikkikukkiin olen törmännyt useinkin kirjallisuudessa, vanhoissa joulukorteissa ja Aku Ankassa:) Yksi suosikeistani arkipäiväistyneen joulutähden sijasta on jouluruusu ja jouluun ovat vanhastaan kuuluneet myös monet kesäiset kukamme, kuten syreeni ja kielo. Kirjassa on paljon vanhanajan kultaista joulutunnelmaa kuten onnistuneessa joulukirjassa aina:)

Kirjassa ei mainittu kuitenkaan mustikanvarpuja tai puolukkaa, jotka kuuluvat olennaisena osana suomalaisperinteeseen, sillä nehän ovat oikeita köyhän joulukukkia:) Puolukkaa käytettiin yleisesti ikkunalasien välissä jäkälän kaunistuksena. Jäkälää ja tulitikkurasioita laitettiin ruutujen väliin sen takia että tuplattu ikkuna pysyi kuivana. Mustikanvarpuja voi kerätä maljakkoon viikkoa, paria ennen joulua ja palkaksi saa vaatimattoman, mutta silti sykähdyttävän joulukukkakimpun:)


Erään kirjasen hankin edellisen tavoin myös itse, enkä ole sitä katunut. Se on Kalevi Koukkusen toimittama Ilosanoma, josta löytyy jouluevankeliumi 12 eri tavalla.  Tällä kertaa stadin slangilla eli jotenkin tähän tapaan:)

" Se oli just sillon ku toi keisari Augustus anto orderin, et hela jengin tarttee bungaa ny veroi. Tää oli eka verojuitsu ja se sattu ku sellane karju ku Quirenius oli Syyrias bomtsikkana. Ja joka tyyppi dalsi omaan stadiin, et sen nimi voitas skrivaa verobrujuihin. Siks toi Josis kans läks steppaileen Galileast Nasaretin stadista tonne Juudeaan, Daavid stadiin Beethelemiin ku Josis kuulu Daavidin sukulössiin. Se otti messiin Marian, kenen kans se styylas vakkaristi. Maria oli paksuna ja just ku ne oli siel, Maria joutu telakalle. Se busas poitsun. Se oli sen eka skidi ja se duunas sille jotai kapaloi ja pani sen hegojen skruudimestaan, ku ne ei ollu onnannu skaffaan luukkuu hodlasta. Sit niil hörneil hengas nitskulla skoobareita ulkona yöllä vaklaamas niiden elukoita.

Äkkii niiden edessä staijas yks Herran enklu ja Herran kirkkaus lyysas niiden ympäril. Skoobarit rupes skagaan poskettomasti. Mut enklu snaggas niille:
- Hei, älkää ny studatko. Mul on vänkää askaa, se on ältsin kiva stoori koko jengille. Tänään on Daavidin stadis fodannu Teille Vapahtaja. Se on Kristus, Herra. Ja täs on teille snadi vinkki.Te hittaatte skidin ku on kapaloitu ja goisaa hegojen skruudimestas.

Ja alta aikayksikön sen enklun kimpas oli buli rinki taivaallisii solttui ku ylisti huisisti Jumalaa tällei:
- Bointsit Jumalalle korkeuksis ja lungisti vaan maassa jengin kesken ketä se diggaa.
Sit ku ne enklut oli flugannu takas taivaaseen, skoobarit snaggas toisilleen:
- Jebulits, nyt luudataan sassiin Beetlehemiin. Siel me hiffataan mikä tää juttu on ku Herra ilmotti. 
Ne ryysas tukka putkella sinne ja hittas Marian, Josiksen ja skidin ku bunkkas hegojen skruudimestas. Ku ne tsiigas sitä, ne kaveeras mitä siit skloddist oli niille bamlattu. Ja joka tyyppi ku kuuli sen, pällisteli huuli pyöreenä millaista hetulaa noi skoobarit stikkaa. Mut Maria jemmas koko jutun sydämeen ja kelas sitä. Ja sit ne skoobarit läks nosteleen takas. Ne kiitti ja kehu Herraa siitä, mitä ne oli hokannu. Koko juttu oli futannu just sillai kun niille oli bamlattu. "

Kaunista ja hyvää joulunaikaa kaikille:) 

Kellokuva on lainattu vintage-joulukuvista.

tiistai 3. joulukuuta 2013

YÖPAITALAKKI

A.D. 1965.

Syysteurastusten jälkeen tulivat kipakat pakkaset. Äiti ompeli Irenen villalakkiin kangasvuoren flanellista, jossa oli himmeitä kukkasia. Onnellisena tyttö pisti lakin päähänsä ja lähti kouluun. Vesilätäköt olivat jäässä ja jalkojen alla ratisi mukavasti. Koulutien koivikossa punoitti vaisu aurinko. Kohta varmaan sataisi lunta, ehkä jo tänään.

Naapurin Samuli ja toisten kaksoset menivät jo vanhojen riihien luona lähellä koulua. Irene pinkaisi juoksuun. Kouluntäti haetti pojilla pojilla hellapuita. Järjestäjä soitti vanhalla aisakellolla koulupäivän alkaneeksi ja kaikki juoksivat jonoon. Aamurukouksessa opettaja puhui lähimmäisen rakkaudesta ja päälle veisattiin aamuvirsi. Irene ajatteli joulua. Kohta olisi adventti ja jokaisella pulpetilla kynttilä. Sitten tulisi oikea joulu ja äiti saisi hänen koulussa tekemänsä patalapun lahjaksi.

Tunti alkoi, oli tylsää siirtyä joulutunnelmista laskentoon. Ajatukset eivät tuntuneet lainkaan luistavan. Opettaja huomautti virheistä ja naapurin kaksoset tuijottivat. Poskia kuumotti. Lopulta tunti päättyi ja kaikki ryntäsivät välitunnille. Irene meni melkein viimeisenä. Vaatteet olivat eteisessä aina vähän sikinsokin. Oli helpompi jos isommat ja nopeimmat ottivat omansa ja sai rauhassa pukea päälleen.

Lakki. Missä se oli? Ei ollut naulakossa, ei hyllyllä eikä lattiallakaan. Joku tytöistä tirskui ja Irene näki hänen näyttelevän lakkia muille. Hän sieppasi lakin itselleen ja otti takin naulasta. Saappaita laittaessa hän kuuli miten joku riemuitsi.
- Oletteko nähneet Irenen lakkia. Se on tehty yöpaijasta.
Kaikki nauroivat.
- Yöpaitalakki, yöpaitalakki, rallattivat toiset ja Irene ryntäsi ulos. Pihalla kävi supatus ja kuiske. Joku pojista tuli virnuillen kohti Ireneä, tempaisi lakin ja aloitti pilkkaavan keikaroinnin lakki nurinpäin päässään. Silmissä kirveli uhkaavasti ja kurkkuun nousi pala.
- Kohta se rääkyy, sääli joku. Kauempana seisoi Samuli ja nauroi muiden mukana.
Kun Irene sai lakkinsa hän juoksi koulunpihalta tielle. Pois, pois. Kotiin asti. Kylmä viima ajoi vedet silmiin ja itku tuli ennen kuin ehti kuistille. Äiti vastasi taikinaa ja katsoi ihmetellen seinäkelloa ja sitten tyttöään.
- Paska lakki, itki Irene ja juoksi kammariin. Vähän päästä tuli äiti, silitti Irenen poskea ja näytti surulliselta.
- Älä välitä, ko käyvähän kirkolla, niin haetahan uusi. Tai jos pukki tois, lohdutti äiti.



A.D.1985

Jauhoisen leivinpöydän reunalla tuikki kynttilä ja radiosta soi ikivanha Que sera, sera. Irene leipoi piparkakkuja hyräillen Doris Dayn mukana. Jouluun oli aikaa enää pari viikkoa ja tuhannet asiat olivat tekemättä kuten aina ennen joulua.

Ulko-ovi kävi ja kylmä pakkasilma tulvahti keittiöön. Eteisestä kuului kolinaa ja kiukuttelua. Poika tuli koulusta. Irene vilkaisi sivusilmällä kun reppu lensi nurkkaan ja kengät potkaistiin keskelle lattiaa.
- Aina nämä samat paskakengät. Mikset voi ostaa uusia, huusi poika.
Irene otti piparkakut uunista ja vaiensi halunsa sanoa jotain tontuista, joita joulunalla aina liikkui. Poika mussotti pöydän ääressä ja katseli synkeästi äitiään.
- Ko mennään kylille niin kahtotaan ja voishan se pukki tuua?
- Se mitään kenkiä tuo, intti poika, mutta näytti jo leppyneemmältä.
Ireneä hymyilytti. Jostakin kaukaa hän muisti saman tuoksun, samat lupaukset ja tunnelman ennen joulua.


Tämä tarina julkaistiin Kotiseudun Joululehdessä 1992. Yritin tällätä sen tänne originaalimuodossa, mutta palstoituksen etc vuoksi formaatin vaihtokaan ei auttanut asiaa. Kellokuva on Mr Googlen joulukuvista;)