perjantai 30. toukokuuta 2014

LUSIKAT RISTISSÄ:)

TEEMAEXTRAN ja MAKROTEXIN aiheena oli tällä kertaa LUSIKKA ja omani menivät ristiin heti kättelyssä:)



Ruusulusikat innostuivat leikkimään piirileikkiä ja toiset tanssivat ripaskaa pitkin tönöä innoissaan kevätjuhlista ja siitä, että saivat taas esiintyä yhdessä lautasliinojen kanssa juhlakattauksessa ja herkutella täytekakkua ja lipittää kahvia. Vähemmästakin ikäloppu vanhus jo väsyy, joten parempi mennä  vain nukkumaan ja uneksia entisistä kevätilloista. Ajasta, joka oli täynnä hunnun keveää onnea ja odotusta:)

Monet puu-, hopea-, alumiini-, teräs-, posliini-, koriste, perintö-, mitta-, kahvi-, ruoka-, kummi- ja vauvalusikat ovat tulleet hienosti kuvatuiksi, mutta yksi tästä puuttui ja sen olisin mielelläni lisännyt, mutta ei löytynyt mistään. Nimittäin täysin unohdettu kenkälusikka:)

Lisää lusikointia löytyy TÄSTÄ:)

torstai 22. toukokuuta 2014

MAKEA

Makrotexin ja Teemaextran tämän viikon aiheena oli Makea. Mielikuvitus ja lainakamera tökkäsivät valkoiseen kuolemaan ja lieveilmiöihin:)

sokerisakset, sokeri, valkoinen, ruusu

Makeat linkit löytyvät  TÄSTÄ !

tiistai 20. toukokuuta 2014

PESUA JA PÄHKINÖITÄ

Saippua tunnettiin Jumalan hylkäämässä Mesopotaniassa jo 2500 eaa, jossa sitä tiedetään käytetyn ehkä enemmänkin villan pesuun kuin henkilökohtaiseen puhtauteen. Raamatun mukaan saippua olikin pelkkää potaskaa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että  he ymmärsivät valmistaa tuhkasta lipeän kaltaista litkua. Mutta sitä, keitettiinkö siitä lampaantalin tai kasvisrasvojen avulla jopa ihan saippuaa, ei Jeremias kerro.

Muinaiset egyptiläiset saippuivat kuitenkin ahkrasti itseään jo vajaa parituhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua ja sieltä tämä saippuavillitys levisi Foinikian kautta Galliaan asti. Tämän ihmeaineen avulla hävitettiin päätäitä, värjättiin hiuksia ja hoideltiin haavoja. Galliasta saippua levisi Roomaan ja aina Hispaniaan saalla ja sieltä yhä edelleen karskien germaanien ihmeteltäväksi. Maku ei ehkä ollut paras mahdollinen, jonka vuoksi saippuan käyttötarkoitus selkisi heillekin pikkuhiljaa:) Saippuankeittäjät hyväksyttiin jo varhaisella keskiajalla käsityöläisiksi ja saippuakaupungit antoivat tuotteilla omia nimiään, joista tunnetuin taitaa olla ranskalainen Marseille.

Pyhäjoki penkkatieltä kuvattuna
Saippuan teko oli kotioloissa melkoista törkyhommaa, sillä keittopataan nakeltiin teurasjätteet, mädänneet lihat, luut ja koivun tuhkasta tehty lipeälitku. Nämä keiteltiin pikkuhiljaa saippuaksi ja kokenut keittäjä osasi helposti näppituntumalla testata (litkun sormiin tuntuva liukkaus etc) milloin saippua oli valmista. Saippukeitoksen rasvaista päälyosaa käytettiin henkilökohtaiseen hygieniaan ja keittoastian pohjalle laskeutunutta tummempaa suopaa pyykinpesuun. Valmis saippuamassa siivilöitiin kankaan läpi puuastioihin jäähtymään ja seuraavana päivänä hyytynyt saippua voitiin leikata sopiviksi paloiksi.



Lipeäkivi oli emäksistä hyvin syövyttävää ainetta, josta lapsia ennen kovasti varoiteltiin, mutta siitä huolimatta sattui tapauksia, jolloin lapsi oli vahingossa niellyt maitomaiselta näyttävää lipeälitkua. Parhaimmassa tapauksessa syövyttävä aine ehti tärvellä pelkästään ihoa ja ilmeisesti äidilläni olleet arvet suupielissä olivat ehkä lipeän aiheuttamia, mutta hänellä oli onni matkassa. Kaikilla sitä ollut. Kassila teki aiheesta aikoinaan dokumentin, nimeltään LIPEÄLAPSET  (jos haluat katsoa, niin klikkaa nimeä). Dokumentti tuntuu hyvin rankalta, sillä sen aikaiset hoitokeinot olivat aika karkeita ja hyvinkin rajoitettuja, joiden avulla lasta ei voitu aina edes pelastaa. En suosittele hentomielisille.

Tuhkalipeä valmistettiin koivun tai haavan tuhkasta parhaiten lipeätynnyreissä. Hanallisen tynnyrin pohjalle laitettiin reiälliset laudat syrjälleen ja niiden päälle puusäleet ja sen jälkeen sitten olkia ja lopuksi tuhkaa olkien päälle. Jokaista seitsemää tuhkakiloa kohti kaadettiin tynnyriin noin 20 l kuumaa vettä ja annettiin seistä puoli vuorokautta tai pitempään, jonka jälkeen kirkas lipeä laskettiin sälekerroksen alapuolella olevasta hanasta astiaan.

Sopivin aika saippuan keittoon ja pyykinpesuun määräytyi säiden ja viikonpäivien lisäksi myös taivaallisen kuun mukaan. Sehän ajoitti muutenkin erilaisten töiden sopivuuden ja niiden onnistumisen. Paras aika pyykinpesuun oli kuun kolmannella korttelilla eli alakuun aikaan, jolloin pyykistä tuli erinomaisen puhdasta, kun taas saippuan keitto ajoitettiin vastakuulle eli yläkuulle, jolloin suopa irtosi parhaiten ja takasi näin onnistuneen saippuan valmistuksen.

1920-luvulla tuli kaupan hyllylle ostettava yleissaippua, jossa oli metsänraikas männyn ja pihkan tuoksu. Tuoksu valloitti pikkuhiljaa jokaisen töllin ja torpan. Sillä pestiin matot, lattiat, saunat, seinät, pyykit ja hiukset ja sen raikas tuoksu toi koteihin niin joulun kuin juhannuksenkin. Kysymyksessä oli tietenkin Mäntysuopa, jonka valtakausi jatkuu komeasti edelleenkin. 1920-luvun lopulla saippuamaailmaan purjehtivat kuplan keveästi Ilona ja Orvo ja sotavuosina Palmu. Sen jälkeen maailman valloitti filmitähtisaippua Lux, joka taikoi hurmaavan tuoksunsa lisäksi valikoimaansa kauniit pastillin väriset saippuat. Luxin valtakauden pahimmaksi kilpailijaksi nousi pian raikas Rexona iskulauseella " Aina on tilaa yhdelle, joka käyttää Rexonaa" ja sehän iski nuorisoon kuin moukari.

1960-luvulla pyykkien keittäminen muuripadoissa oli maaseudulla kovastikin arkipäivää ja pyykkirannan iloinen mekastus peitti alleen hikisin ja raskaan raadannan. Lipeäkivi, mäntysuopa ja pyykkilauta olivat apuna kun vaatteita hankattiin puhtaiksi. Pesemiseen kuului tietty rytmi: Vaate nostettiin liotusvedestä, läväytettiin laudalle, hieraistiin saippuaa ja hankattiin, virautettiin vedessä ja hinkattiin, vaihdettiin uusi kohta, hieraistiin saippuaa ja hankattiin kips ja klops:)

Saippuan tilalle tulivat pikkuhiljaa liottavat pesuaineet, joista mieleeni nousevat vanhojen lehtien mainossivut. Valo oli 1950-luvun tuote ja Suno, jota meillä käytettiin kuului 1960-lukuun. Sieltä löytyvät myös Visko, Serto, Sunligt, Surff, Teps, Iso-S ja Omo, jota naapurin emäntä käytti. Hänellä olikin hurjan nykyaikainen Upo-pulsaattoripesukone, joka hyppeli pesupäivinä hilpeästi pitkin pihaa.

Irkun matto ja pähkinät
Tämän päivän pyykinpesu on jo niin helppoa, että se houkuttelee pesemään kerta käytön jälkeen melkeinpä puhtaita vaatteita, joita voisi mainiosti huoltaa pelkästään tuulettamalla. Tämä ylenpalttinen puhtausintoilu lisää tuntuvasti perheen/henkilökohtaisen sähkön ja veden kulutusta, sekä kuormittaa luontoa ja etenkin elintärkeää pohjavettä. Jo aikapäiviä sitten kuulin ystävättäreltä ympäristö ystävällisistä  ihmepähkinöistä, joita pidin lähinnä viherpiipertäjien huuhaajuttuina ja humpuukina, kunnes toissa keväänä silmiini osui pesuainevalikoimista pesupähkinäpaketti, jonka mahtia päätin viimeinkin kokeilla.

Pähkinät eivät nimestään huolimatta ole pähkinöitä ollenkaan vaan Sapindus-sukuun kuuluvan puun luumarjoja. Muutama luumarja murskataan, pistetään pesuainepaketin mukana tulleeseen pussiin ja nakataan koneeseen vaatteiden kanssa. Samaa pesupussia voi käyttää useita kertoja ja pähkinöitäkin pari kolme kertaa peräkkäin, jonka jälkeen ne vaihdetaan uusiin. Pyykistä tuli pehmeää ilman huuhteluainetta ja pähkinät soveltuvat pesuominaisuuksiltaan ehkä enemmänkin tummaan pyykkiin kuin valkoiseen. Tuoksua kaipaava voi lisätä eteeristä öljyä tai tuoksullista huuhteluainetta, joka takaa raikkaan lopputuloksen. Itse käytän herkän hipiäni vuoksi sensitive-tuotteita muutenkin, joten en kaipaa voimakkaasti tuoksuvaa pyykkiä. Pelkkä puhtaus riittää.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

NÄKÖ

MAKROTEXIN ja TEEMAEXTRAN aiheena oli tällä kertaa NÄKÖ.

Vanhan läppärin ja melkein yhtä vanhan kännykän kanssa otin lujasti nippuun, mutta tuloksetta, joten aivan tuoretta näkökantaa en voi haasteeseen antaa, vaan oli tyydyttävä pitkin hampain viime kesänä otettuun lähiselfieen,vaikka silmäaihe olikin ansioituneesti ja useaankin kertaan jo tässä haasteessa käytetty. Oikeastaan olisin kiinnostuneempi Teemaextrasta, mutta linkkiä sinne en löytänyt. Voisikohan joku auttaa?

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

ÄIDIT JA ÄIDITTÖMYYS

Oi ihana toukokuu, olet portti kesään ja valoon ikävästä siitepölyajastasi huolimatta. On taas se aika, jolloin äidit nostetaan jalustalle ruusutettavaksi ja lahjottavaksi ja osa paremmista (lue ansioituneimmista) äideistä saa presidentiltä prenikat rintaan ja kunniakirjat plakkariin, eivätkä varmastikaan syyttä. Äidit ovat tietysti päivänsä ansainneet ja monen monta muutakin hellimispäivää. Osa meistä naisista ei kuitenkaan koskaan kuulu tähän jaloon joukkoon, sillä heistä ei milloinkaan tullut äitejä eikä isoäitejäkään. 

Jotkut valitsevat äidittömyyden vapaaehtoisesti, kun taas toiset eivät kipeästä toiveesta huolimatta saa ikinä kokea äitiyden riemua - jos suruakaan:) Adoptiokin on ehkä syystä tai toisesta mahdoton vaihtoehto. Jotkut äidit menettävät paljon toivotun esikoisensa ehkä jo synnytyksessä tai heti sen jälkeen ja sen myötä paljon kaivatun äidin roolinsa, jos sattuu vielä niin kurjasti ettei enää saakaan uutta vauvaa. Äitien lisäksi myös monet lapset viettävät toukokuun toisena sunnuntaina äiditöntä äitienpäivää, jos äiti on kuollut tai vain muuten kadonnut olemattomiin, kuten äideillä joskus on tapana.  Tai ehkä äiti on kuollut jo synnytykseen.
ilpo ja äiti, irjan kuva, kevät, lapsi ja äiti
Muistan aina tämän onnen. Pienen poikani (esikoinen) ja suopursut.
Olen tullut joskus miettineeksi sitä, mitä olisikaan elämä, jos en olisi koskaan tullut äidiksi. Jo ajatuksena se on turha, järkyttävä ja täysin mahdoton. Elämä olisi todella tyhjää ja tarkoituksetonta, jos en olisi kokenut "lapsellisuuden" onnea ja pienen ihmisen mukanaan tuomaa huolta - jos nyt suruakin. Hän kantaa jo pienenä sylissään aurinkoa, kukkia ja kiviä. On mahdotonta ajatella, ettei elämässäni olisi pienten käsien askartelemia kortteja, patalappuja tai sänkyyn tuotuja kakkukahveja. Sen vastapainona on elon illassa ollut joskus pahaamieltä jos jää yksin tai unohdetuksi niin äitienpäivänä kuin muutenkin:) Lapsettomuuden suru on täysin erilaista ja lapsen menettämisen suru on suruista kipein. Itselläni on menetyksestä vain se himmeämpi suru, vaikka menetetty vauva koskeekin aina äidin sydämeen. Nämä surut ovat olleet pitkään vaiettuja, koska vain syntynyttä vauvaa on ollut oikeus surra, muu on vain normaalia menetystä, mikä kuuluu odotuksen riskiin ja raskauteen.
irjan kuvat, tatti ja äiti, Tatu
Kuopuksen kanssa kukkapenkin laittoa joskus 100 vuotta sitten:)
Kun rummutamme äitienpäivää, voisimme muistaa myös yksinäistä tätiä tai lapsetonta ystävää. Olisi toivottavaa lopettaa myös ikävä ja aivan turha tivaaminen lapsettomalta parilta, että miksi ihmeessä ette hanki jo lasta. Ikäänkuin lapsi olisi joku kaluste tai käyttökalu, joka kuuluu ehdottomasti avo- tai avioliittoon! Olen kyllä itsekin usein kusessa sopimattomia puhuvan kieleni kanssa ja niin myös kerran äitienpäivän kunniaksi. Hössötin kaupan edessä atsalea tai kaksikin kainalossa kysäisten ajattelemattomasti puolitutulta, että jokos olet äidille kukan ostanut.
- Juu vein orvokit haudalle, hän vastasi hyväntuulisesti. Menin kotiin ja itkin häpeästä, niin harmitti oma tyhmyys ja typerä kieli. Toisaalta ainahan ei voi muistaa kaikkien tuttavien yksityisasioita, mutta yleistäminen on omalla kohdallani kostautunut niin monta kertaa, että pitäisi pikkuhiljaa tietää mitä sanoo, ettei sano mitä ajattelee:)

"Vain sydän äidin tiedät sen, näin hellä on lämpöinen,
Se riemuitsee sun riemustas, Se tuntee huoltas, tuskias."

Äitimyytti on luotu pilviä hipovan ihanteelliseksi ja kauniiksi, mutta se on kyllä hyytävän etäällä minusta ja omasta äitiydestäni. Lukuisat laulut ja runot ylistävät äidin hyvyyttä ja ikuista uhrautuvaisuutta ja osa on niin lässynlässyn siirappia, että melkein hävettää kirjoittajan puolesta. Äiteinä olemme kuitenkin niin erilaisia, että joku liikuttuu kyyneliin asti näistä ylisanoista ja kiitoksista eri tavalla kuin minä. Yritin etsiä julkaisukelpoista runoa, mutta Äidin sydäntä parempaa ei tähän hätään löytynyt. Sokerisiirapista huolimatta allekirjoitan sen ehdottomasti ja etenkin tuon loppuosan. Rakkauteni oli äitini mielestä hyvin karua ja jotenkin väärällä tavalla erilaista kun hänen poskenlämmin, hyvinkin vaativa rakkautensa,  mistä hän minua joskus moittikin. Puolustauduin aina sillä, että kivien ja kallioiden välissä ne kukkivat kaikkein kestävimmät kukat. Tämä karu äidinrakkauteni kestää kovatkin yöpakkaset, jalan tallomiset ja kylmät tuulet, eivätkä kukkani hevillä kuole, vaikka välillä vähän kituvatkin.

Nyt mummuna ymmärrän äitiäni aivan eri tavoin. Minustakin nuorten suhtautuminen omiin lapsiinsa on muuttunut jotenkin kovemmaksi ja koleammaksi kuin mitä lässähtänyt mummon sydän aina ymmärtää:) Äidin kuolemasta tuli tänä keväänä kuluneeksi jo 20 vuotta. Hänen äkillinen kuolemansa muutti aurinkoisen kevääni syksyksi. Oli opittava hyväksymään se tyhjyys ja ikävä, minkä äiti elämääni jätti, mutta elettävä silti siisti surun vuosirengas isän vuoksi. Huoli hänestä täytti usein päiväni ja varsinkin öisin mietiskelin, miten se raukka pärjää siellä kotona nyt yksin. Ilman äitiä.

Kaikki surut ja huolet huomisesta äiti taltutti uskomalla, ettei mitään tapahdu ilman Jumalan tahtoa. Tähän uskoon minulla on vielä hyvin pitkä matka:)

" Kesäistä luontoa äiti ihaili yli kaiken, ensimmäiset hiirenkorvat, kukkivat tuomet, lintujen laulu ja käen kukunta kesäillassa olivat hänelle Jumalan rakkautta. Puhetta ihmiselle. Nyt kun luonto on taas täynnä Jumalan puhetta, äiti elää monissa muistoissa ja ajatuksissamme.  Hänen kättensä jälki näkyy elämässämme vielä kauan, monivuotiset kukat kukkivat vuosi vuoden jälkeen, matot, pöytäliinat ja käsityöt muistuttavat äidin ahkerista käsistä, arkipäivän ohjeet ja monet hyvät neuvot kulkevat mukanamme, äitiä kaikesta kiittäen" Näin kirjoitin muistokirjoituksessa vuosi äidin kuoleman jälkeen. On vähän surullista, jos kiitämme äitiä vasta kun hän kuollut. 

Äitiyden myötä olen saanut elämääni neljä hurmaavaa lapsenlasta, joiden Äideille annan sydänlämpimät kiitokset ihanista kullamuruista/riiviömäisistä otuksista, joita saan välillä lainata:) Kiitän myös arvokkaista "varalapsista", jotka ovat heidän myötä kuuluneet/kuuluvat tavalla tai toisella elämääni:)

Vanhan ajan kehtokuva on varastettu Birgitin monipuolisilta sivuilta ja ikivanha kortti, jonka löysin piirongin laatikosta, on vähän erilainen äitienpäiväkortti. Jäin miettimään onko se ehkä muistokortti, joulukortti vai äitienpäivä kortti:) Äitienpäivä historiaa löydät takavuosien postauksesta Äideistä parhain.



Toivotan kaunista ja hyvää kevättä niin äidillisille äideille, lapsettomille kuin kaikille äidittömillekin kanssakulkijoille ❤️

torstai 8. toukokuuta 2014

KATTILA

Hellurei, lykkään myös oman retroni tähän mainioon MAKRO TEX-haasteeseen, jonka aiheena oli sopivasti kattila. Tarkoitus on makroilla, mutta en nyt muista otinko makrona, kännykällä sen kuitenkin kuvasin:) Valitettavasti tämä jää uuden blogini jalkoihin, joka ryskää jo oven takana:)



Ikävästi jäi tuota heijastetta kuvaan, mutta oppia ikä kaikki, en ehdi nyt parempaa ottaa, kattila ainakin on komea:)