KOIRUUKSIA

Kuvassa Likan kanssa kauan, kauan sitten vanhoina hyvinä aikoina kotona Villissä Lännessä. On näköjään emäntäkin ollut paremmassa lihassa siihen aikaan:)

Likalla oli ikuisesti surumielinen anteeksi-että -olen-olemassa-ilme, mutta toisia koiria Likka ei silti ikinä turhaan väistellyt ja reikäpäistä Mosku-poikaa hän koulutti todella kovalla ja äidillisellä kädellä.


Likasta lisää postauksessa LÄHTÖAIKA 💜



Tässä kuvassa komeilee Koira ja koiranluu eli Hirmuinen Rölli, joka oli maailman rauhallisin ja leppoisin ajokoira, järjestysnumerolla 3. tai 4. elämäni koirista - riippuu vähän siitä lasketaanko löytökoira Ronda ja miehen ensimmäinen ajokoira mukaan. 

Rölli piti opettaa murisemaan, kun ei se muuten raukka osannut, mutta eipä sillä ollut käytännön merkitystä tositilanteen kannalta. Sitä sai ottaa luut ja muut pois miten halusi. Vähän se oli joskus vekkuli jänismetsällä jos saaliin ripusti vaikka puuhun. Se lähti muka ajamaan toista, mutta palasikin hipihiljaa takaisin ainakin kerran  ja vei hihitellen jäniksen ojanreunalle. Yleensä se minulle esitteli niitä rusikoimatta  silmät loistaen kun jänis oli kuolleena tuulikaapin tai kuistin lattialla. Ja pitihän sitä kehua vaikka sydän verta vuoti:)

Rölli osasi kummitusjutut varsin hyvin jo ennen kuolemaansa kuten vierestä kuvasta hyvin näkyy. Siitä löytyy tarkasti katsottuna päähenkilön lisäksi niin joulua kuin juhannustakin ja taustalla on myös pieniä hirvikoirapentuja, jotka kuuluivat mieheni veljen koiruuksiin:)

Tämä isokokoinen jauhokuono oli vertaansa vailla myös metsämiesten jutuissa. Joku kertoi kerran luulleensa vähintäänkin naapurikylän sonnilauman karanneen metsään, mutta sehän oli vain meidän Röpö, joka siellä komeasti "joikhasi" leikkiessään toimintaterapeutin kanssa:) Kovasti rakas oli tämä Rölli Riitun veli minulle, jonka otin vähän pitkin hampain sen jälkeen kun Riitun menetin. 


 TYRSKYN RIITU 

Huhtikuisen aamuna heräsin siihen kun navetan hajuinen ajokoirapentu katsoi minua surullisesti miehen sylistä tennarit roikkuen. Menetin sydämeni sillä sekunnilla mikkihiirinaamalle ja hyysäsin ajokoirapentua kuin lasta, enkä ymmärtänyt ettei koira ole ihminen, vaikka se olisi miten fiksu ja filmaattinen tahansa. Tosin naapurin kana ja ehkä joku muukin oli välillä eri mieltä kauniin villikkoni edesottamuksista.  

Koiran kasvaessa metsäreissujen myötä sen rohkeus ja reviiri isonivat, mutta minusta tuntui pahalle laittaa niin hienoa neitiä juoksulankaan, typerä kun olin. Miehen veli varoitti monta kertaa, että siinä saattaa käydä vielä hullusti koska 8-tie oli lähellä. Riitu oli lahjakas koira, jolta ammuttiin jäniksiä jo puolen vuoden iässä ja se osasi miehen toiveesta mennä ketun tai jäniksen jäljille jo alle vuoden ikäisenä. Ainakin niin mies minulle väitti. Luultavasti helliminen ja ylenpalttinen hoivaaminen teki koirasta älyttömän yhteistyöhaluisen. 

Riitusta olen tehnyt kokonaan oman tarinan, jossa kerron miten miten kaikki sai alkunsa - sen miten juoksimme onnellisena juhannusaattona aurinkoista pellonpientaretta  ja kuuntelimme yhdessä Straussin valsseja ja pötkötimme kaulakkain sängyllä. Kun tulin töistä, odotti surumieli-mikkihiirinaama kyyryssä pellon reunalla sännäten hassunkurista ja onnesta soikeaa kylkimyyryä luokseni ja kantoi onnellisena laukkuni sisälle. Se oppi todella kauniisti kantamaan laukun sangasta tai termospullon repusta ilman hosumista.

Eräänä kuulaana helmikuun iltana Riitu kaipasi kovasti ulos, koska ei tykännyt siivouksista tai imuroinnista ja usein se jäikin portaan pieleen odottamaan yhteistä iltalenkkiämme. Mutta ei tänä iltana. Vihelsin sitä pitkään ja jäin katsomaan kuulasta taivaanrantaa johon kaiku kiiri. Jotenkin tuli omituinen ja raskas olo. Naapurinmies ei raskinut minulle tyttökoiran pantaa tuoda, koska arvasi miten hirvittävä juttu koiran menetys minulle oli. Soitti vain ja kyseli onko mies kotona. Edes miehen veli ei voinut asiaa minulle kertoa, katsoi vain pitkään kun lähdin etsimään koiraa. Hän näki miten juoksentelin pitkin tienvarsia Riitua epätoivoisesti kutsuen ja turhaan hakien. Hän kertoi vasta miehelle, että koira on jo kotona. Ja siellähän Riitu olikin, liiterin lattialla, kolme kaunista  jalkaa poikki ja pieni hymy jo kylmenevillä huulilla. Ikinä en unohda niitä hyvästejä. Käärin koiran valkoiseen turkistakkiini, niin kuin se olisi voinut sitä enää lämmittää.

Toimittajaystävä kävi kuvaamassa Riitun viimeiset jäljet. Tästä tapauksesta tulee kuluneeksi helmikuussa 19 vuotta ja luulin jo unohtaneeni sen aikaisen surun suurempien surujen alle. Tosin eihän suruja ei voi mitata tai vertailla keskenään. Ehkä joku suru on vain helpompi kantaa silloin, jos on joku, joka jakaa surun ja myös yhteisen historian, mikä siihen liittyy...


  LÖYTÖKOIRA

T ämä deutscher schäferhund jakoi ihmisiä kahteen leiriin. Kipakoilla pakkasilla kuuntelin sen yksinäistä ja sydäntäsärkevää itkua ollessani lenkillä ja tein päätöksen, jota tulisin ikuisesti katumaan. Sanoin miehelle että huomenna haetaan se häirikkö-karkulainen kotiin.

Katselin koiraa ja keskustelin pariskunnan kanssa, jotka olivat seurailleet sitä jo pitemmän aikaa. Heillä oli pari omaa koiraa mukana ikäänkuin houkutuslintuina. Katselin kauempaa koiran käytöstä. Se oli vähän laihtunut, hyväturkkinen, erittäin arka ja pelosta johtuen hieman vihamielisesti käyttäytyvä nuori narttu. Mielestäni se oli alle vuoden mutta ei missään tapauksessa vuotta vanhempi ja pelkäsi ilmiselvästi miehiä? Ilmeisesti miehet olivat yrittäneet pyydystää sitä tuloksetta tai kohdelleet muuten hyvin kaltoin.

Härikkö kotona

Ja eikun töihin - miehet komensin kauemmaksi ja konttasin lumessa varovasti koiran makupalojen ja makkaroiden kanssa lähemmäksi arkalaista. Kauan se kesti ja pari kertaa mietin että olenkohan vähän hullu vai itsetuhoinen kun uhkaavat ja hyvin terotetut hampaat melkein hipaisivat kaulusta kun se suu vaahdossa uhitteli ja varoitti tulemasta liian lähelle. Oikeaoppinen väistöliike toi vähän pelivaraa tai sitten ei? Sitähän ei voi oikeastaan koskaan tietää. Luotin kuitenkin siihen, että tämä koira ymmärtää ja kunnioittaa normaalia ihmiskoirakieltä. Jos tilanne vähänkään pelottaa ihmistä, ei kannata edes kokeilla, siinä käy varmasti kalpaten, kuten myöhemmät ajat ovat minullekin katkerasti osoittaneet. Koira haistaa pelon ja se ärsyttää sitä suunnattomasti, koska pelkäävä ihminen on sen mielestä yhtä lailla vaarallinen kuin pelkäävä lajitoverikin. Sen geenimuistiin on kirjoitettu että pelokas ja ahdistettu yksilö saattaa helposti hyökätä, jonka vuoksi varuillaan olo ja/tai valmius taisteluun on ihan pinnan alla. Koirayksikköön kuuluva poliisi kyseli minulta ylimielisesti jälkeenpäin että "mites sää sen sait, kunei sitä meirän pojjaatkaan saanu?" Makkaralla, maltilla ja konttaamalla perusblondin tyyliin tiuskaisin takaisin.

Ronda oli meillä muutaman päivän ja mies luovutti sen vastoin tahtoani pois, jota en voinut milloinkaan ymmärtää enkä hänelle antaa anteeksi. En saanut suuresta halusta huolimatta edes kokeilla, miten olisin onnistunut tämän tytön kanssa. Koira seurasi minua kuin hai laivaa ja luotti vain minuun. Se murisi muille ja puraisi jopa Rölliä persauksiin, ärisi ja rähisi vaikka puolta isompi uros yritti kilttinä mennä taakseni piiloon ja kurkkia sieltä varovasti häijyä emäntää. 

Mies nauroi ja sanoi Röllille että saat komentaa ja Röllihän sanoi heti MRROUHH!! ja leipaisi karhuntassulla räksyiitaa suoraan naamaan. Neitihän riemastui oitis, joten eikun turpiin vain ja onnea:) Seuraava kerta näytti jo lujasti mietityttävän, joten se luimisteli ja yritti kierosti takakautta. Muistan edelleenkin miten levottomana ja vähän ymmällään Rölli seurasi rähisevää tyttökoiraa ja katsoi kysyvästi meitä, että mitäs nyt tehdään? Röllillä oli hauska tyyli iskeä tassulla turpiin, niin että toinen koira lensi kun leppäkeihäs, varsinkin silloin kun hän ei ollut ihan tosissaan. Mutta kun hyväluotoinen Rölli suuttui, niin silloin oli leikki kaukana ja hengenmeno lähellä.

Mies kutsui löytökoiraa Muskaksi, mutta koirasta tuli eräällä minkkitarhalla Ronda ja sain käydä katsomassa sitä silloin tällöin. Istuin usein sen kanssa kaulatusten vartiopaikalla, johon kenelläkään muulla ei sen isäntiä lukuunottamatta ollut asiaa. Eikä ehkä heilläkään ilman hakkaamista? En minäkään olisi uskaltanut, jos se olisi raivonnut minulle kuten kaikille muille esimerkiksi pojalleni ja olihan se purrutkin jotakin, mutta minut ja myös mieheni nähdessään se muuttui täysin. Pystyin ottamaan luun sen suusta ja käskin odottaa, koska halusin jättää sen herkkujen kanssa sitten kun lähdin.

Avasin aina huoletta rautaportin, suljin ja menin sen viereen. Niin tein myös viimeisenä iltana, jolloin vein sille omasta takista tehdyn paksun peiton ja jotakin herkkuja. Itkin hiljaa sen turkkiin ja Ronda painoi posken poskeani vasten. Tätä koiraa en unohda ikinä. Enkä ymmärrä miksi minun piti houkutella se luokseni antaakseni sen paikkaan, jossa koira ei ollut ikinä onnellinen sen kummemmin kuin minäkään.

  KOIRA VAI LELU :)

Tässäpä pikku Nella, josta ei oikeastaan tiedä onko kyseessä lelukoira vai koiralelu, oli se niin pieni ja nätti. Raivostuttavinta näissä pikkukoirissa on usein turha räksytys ja mahtipontinen käytös, jossa ei ole hajuakaan itsesuojeluvaistosta:) Nellakin tervehti iloisesti, mutta osasi silti käyttäytyä ja rauhoittua kun sai enimmät puhdit pois. Jaloissahan se kippui aina tullessani kuin pieni väkkärä:)


Nella oli lapsenlapseni harras unelma, mutta allergian ja muiden syiden takia Nella sai vuoden parin kuluttua hyvän kodin toisaalta. Nella on rodultaan Bichon frisé, joka oli jo renesanssiajalla hyvin suosittu ainakin Goyan maalausten perusteella, toinen epäilty voisi olla vaikka Löwchen, joka on todella vanha rotu ja johon en ole henkilökohtaisesti tutustunut lainkaan. 

Nellaan tutustuin vähän ohimennen ja ainakin yhdet mukavat päiväpötkötykset sen kanssa muistan, tosin Likka inhosi sen vierailuja yli kaiken ja ilman lapsenlapsieni äidin nopeaa reagointia, sille ainakin kerran olisi saattanut käydä tosi katalasti. Likka oli erittäin omistushaluinen ja mustasukkainen muuten lutusesta luonteestaan huolimatta.

****************************************

 

ELÄMÄNI PARAS POIKAYSTÄVÄ LIENEE TÄSSÄ (Tunnustus laadittiin rinnakkaisblogiin kuukautta ennen jouluaattoa A.D 2010.)


Hän on komea, tarpeeksi karvainen ja suhteellisen hyvin käyttäytyvä. Mitään muuta huonoa tässä suhteessa ei ole kuin se, että hän välillä  haukkuu minua, pettää naapurin nätin nartun kanssa  ja rakastaa ihan väärää naista:) Mutta sehän on varmaan enemmänkin sääntö kuin poikkeus uroksilla yleensäkin ?

Tässä odotellaan illan sinistä hetkeä sinisen puistopenkin luona mustiksen takapihalla ja Häntä näyttää kyllä kiinnostavan joku muu paljon enemmän kuin ihailijatar, joka häntä tässä kuvaa. Voi näitä miehiä:)

18 kommenttia:

  1. Voi että oli ikävä se Riitun tapaus! Tuli ihan tippa silmään kun luin että olit kietonut koireliinin tekoturkistakkiisi! Ja ymmärrän täysin miksi teit sen!

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia Laali, tiedän että koiraihmisenä ymmärrät sen hyvin kuin myöskin itkun,surun ja ikävän:) Tänne tulevat tarinat ja koirat, joita minulla on ollut. Riitu oli minulle kuin lapsi, ja se olikin ainoa minulle ihan alunperin otettu koira ja sittenhän minä sain "perinnöksi" nämä kaksi hirvikoiraakin.

    VastaaPoista
  3. Nyt ymmärrän vielä paremmin...silloin aikanaan Likan poismeno suruasi..en silloin tiennyt tästä Riitusta mitään. Videota katsoessani...itkuhan siina tuli..oli tosi koskettava pätkä...tuli Oma Rocky mieleen...

    VastaaPoista
  4. Niin unikko se vähän kertautuu ja mitä enemmän elämässä äkkiä menettää, sitä lujemmalle se aina ottaa. Likka oli minulle myös henkinen turva, kuten siinä Mosku jutussa kerroinkin, joten siitä luopuminen oli ikäänkuin luopumista myös surusta ja kaikesta menneestä mitä se edusti?

    VastaaPoista
  5. Niin. onhan tuo niinkin, ettei omaisiaan unohda, ovatpa he eläimiä tai miksei vain ihmisiäkin..

    VastaaPoista
  6. Omat menetykset tulevat vielä useinkin kipeästi mieleen, vaikka kuinka yrittää pakertaa tätä nykyistä, välillä aika merkityksetöntäkin elämää, jos sitä vertaa vaikka aikaisempaan elämäntäyteiseen ja ehkä onnellisempaankin...

    Tosin pienet ilot ja ne suuremmatkin ovat jo aivan entisellään, mutta minulla on jotenkin surullinen taipumus huomata tämän päivän arvo vasta huomenna:)

    VastaaPoista
  7. kyllä on ollut komeita koiria sinulla.. se pieni söpö valkoinen oi voi se on sydänten murskaaja..
    kaikkien aika on rajallinen.

    huomasin ekassa kuvassa tosi suuren käsityön seinällä.. oliko sinun tekemäsi. tuhkimo lienee aihe.. näitä minä ompelin joskus noin 60 luvulla, jäivät maalle.

    VastaaPoista
  8. Hienosti huomattu aikkis, se on Tuhkimoryijy, äitini tekemä, nyt ei seinällä koska siinä on muutamia reikiä kiinnistyskohdassa ja luulen että kotisirkat söivät siihen lisää tai sitten koit??? Harmi että oma työsi jäi sinne maalle, eikö sitä saisi sieltä pois?

    Se pikkukoira oli lapsenlapsen Nella.. Kiitoksia, meidän koirat olivat hoidettuja ja kiiltäväkarvaisia, Likka ei enää vanhana tietystikään ollut..

    VastaaPoista
  9. Nätti sakemanninarttu, tuo Ronda!
    Tuli tästä minullekin mieleen täsmälleen samanvärinen Zina tyttö, joka oli Zapin jälkeläinen.
    Ikävää että jouduit luopumaan Rondasta. Olisi varmaan ollut mielenkiintoinen ja uskollinen kasvatti...;)

    VastaaPoista
  10. Mennyt on mennyttä mutta tämä tuli minulla mieleen tästä koirasta enkä tätä katkeruuttani sano, näin piti ehkä käydä?

    VastaaPoista
  11. Silmäni kastuivat lukiessani Riitun kohtaloa. Itseltäni meni kovia kokenut löytökissa Iines auton alle, kun sen huolimattomuuttani pääsi livahtamaan ulos. Jossittelua ja itsyytöstä tuolloin koin, suuren surun lisäksi.

    Sääliksi käy löytökoira. Mitenhän sille loppujen lopuksi kävi?

    Paljon iloa antavat lemmkit, kuin myös suurta surua.

    Jos kiinnostaa, pääset tämän kommentin linkistä lukemaan lemmikeistäni.

    VastaaPoista
  12. Kiitoksia Liplatus, me eläinihmiset olemme ihan oma rotumme. Tämä löytökoirahan luovutettiin tarhalle, josta en nyt enempää voi tässä sanoa, mutta kuten sanoin olin todella pettynyt asiaan, vaikka luultavasti en olisi jaksanut tai onnistunutkaan tämän koiran kanssa.. hän on jo kuollut ja sain silloin viimeisenä iltana käydä jättämässä hyvästit, kun koiran isäntä soitti asiasta. Eräänä iltana yksi kissa hyökkäili päälleni, siis leikisti, mutta ensin säikähdin kun oli pimeä ilta (se oli aika nuori) ja oli sitä mieltä että tulee sisälle, mutta en kuitenkaan voinut ottaa sitä kun ajattelin että joku kaipaa tai sitten se oli ehkä ilman kotia:( Pitää katsoa kuikisteleeko se tuolla nurkilla jatkossa. Kissabloginikin voisi kiinnostaa Sinua?

    VastaaPoista
  13. vietin ihanaisen hetken tarinoittesi mukana ja tämän kohdan seuraavan siteeraukseni kohdalla aloin nauramaan, että just siis ote sun tekstistä// -Hän on komea, tarpeeksi karvainen ja suhteellisen hyvin käyttäytyvä. Mitään muuta huonoa tässä suhteessa ei olekaan kuin se, että hän välillä haukkuu minua, pettää naapurin nätin nartun kanssa ja rakastaa ihan väärää naista:)--//

    tästä tuli hyvä miäli, mä tykkäsin ja meidän naapurin ajokoirasta, lapsena. Ne oli niin viisaita. Niille voi jutella kaikki salasuudet eikä ne juorunnu koskaan..mä tuun taas kun tahdon hyvän miälen tänne . Tuo miäli on tarkoituksella just noin;))

    VastaaPoista
  14. Ole hyvä vain katris:) Kiva olohan se on itselläkin jos joku viihtyy.. itse olen aika väsähtänyt, syytä en ymmärrä, koska elämä on nyt paljon paremmin kuin joskus aikaisemmin..Ehkä siihenkin on oma syynsä jota en onneksi vielä tiedä? Ja ehdottomasti allekirjoitan, ajokoirat ovat hurmaavia otuksia ja erittäin väärin ymmärrettyjä ja vähäteltyjä, niillä on hieno luonteenlaatu ja menevät seurustelukoiranakin täyttä hölökkää..

    VastaaPoista
  15. Riitun ja Rondan tarinaa lukiessa kyyneleet nousivat silmiin.. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Maikki. Nyt on kultainen Moskuriiviökin pois. Hän lähti 14.4. enkä ikinä en ymmärrä miksi minun piti päätyä siihen nyt. Tarinat eivät tavoita sitä tunnelmaa mitä koin, esimerkiksi Ronda joutui olemaan kettingissä koko elämänsä kurjan kopin vieressä.

      Poista
  16. Olipas paljon ihanaia ja kauheita koiruustarinoita. Itse olin 12 vanha kun sellainen El Bimbo eli tuttavallisemmin Pötkö, Welshin Gorgi otti ja kuoli silmieni eteen, mun oma pikku nassu jonka olin erään kennelkäynnin seurauksena saanut omaksi. joku sydän sairaus sillä oli, ehti noin puolitoista eli kymmenvuotiaaksi. tuli sen verran suru puseroon ja va varsinkin kun seur maanantaina piti kuvistunnilla piirtää kissa tai koira, et juoksin luokasta ulos itkemään, ja sairastuin kissan ja koirankarva-allergiaan joka kesti yli kymmenen vuotta. nylyään jo helppo siliotellä koiruuksisa/kissoja ja tietoakin on et se on se hilse.... Koiruudet on jees ja kissat on kans;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia, tässä on osa elämäni lemmikeistä. El Bimbo oli varmasti ihana koira. Itse en lapsuudessa saanut koiraani surra, piti vain olla reippaana, vaikka kirveellä tapettiin. Olen surrut sitä vasta vanhana... Sivut meni huonommksi kun laitoin mustan pohjan blogiin, sillä olin tehnyt muistiinpanoja tarinoista joita kokosin, Yritin korjata mutta meni vielä huonommksi. Omiin lemmikeihin voi muuten siedättyä, olen astmaatikko ja allergikko joten otti lujille tuo viimeinen löytökissa, mutta periksi en alkanut. Ajattelin että ihmeparanen tai kuolen ja niin siedätyin. Olin melkein sairaalakunnossa välillä, mutta minähän en mene kun pää kainalossa, joten en voi suositella:) Nyt en antaisi Pinkkua enää millään pois, en ennen kuin on aika ja Hän on vasta 17 vee:)

      Poista

TASSUNJÄLKI ja HAUKKUMINEN tähän, kiitos:)